Kun olin palannut Jerusalemiin, tapahtui
minun rukoillessani pyhäkössä, että minä jouduin hurmoksiin ja näin hänet. Ja
hän sanoi minulle: 'Riennä ja lähde pian pois Jerusalemista, sillä he eivät ota
vastaan sinun todistustasi minusta'. Ja minä sanoin: 'Herra, he tietävät itse,
että minä panin vankeuteen ja ruoskitin jokaisessa synagoogassa niitä, jotka
uskoivat sinuun. Ja kun Stefanuksen, sinun todistajasi, veri vuodatettiin, olin
minäkin läsnä, hyväksyin sen ja vartioin hänen surmaajainsa vaatteita.' Ja hän
sanoi minulle: 'Mene, sillä minä lähetän sinut kauas pakanain tykö'."
Tähän sanaan asti he kuuntelivat häntä;
mutta silloin he korottivat äänensä ja sanoivat: "Pois maan päältä
tuommoinen! Sillä ei hän saa elää." Ja kun he huusivat ja heittelivät
vaatteitaan ja viskoivat tomua ilmaan, käski päällikkö viedä hänet kasarmiin,
ja saadakseen tietää, mistä syystä he niin hänelle huusivat, hän määräsi hänet
ruoskimalla tutkittavaksi.
Mutta kun he olivat oikaisseet hänet
ruoskittavaksi, sanoi Paavali siinä seisovalle sadanpäämiehelle: "Onko
teidän lupa ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä ilman tuomiota?" Kun
sadanpäämies sen kuuli, meni hän päällikölle ilmoittamaan ja sanoi: "Mitä
aiot tehdä? Tämä mies on Rooman kansalainen."
Niin päällikkö meni Paavalin luo ja sanoi
hänelle: "Sano minulle: oletko sinä Rooman kansalainen?" Hän vastasi:
"Olen". Niin päällikkö sanoi: "Minä olen paljolla rahalla
hankkinut itselleni tämän kansalaisoikeuden". Paavali sanoi: "Mutta
minulla se on syntymästäni asti". Silloin ne, joiden piti häntä tutkia,
lähtivät heti hänen luotaan.
Ja myös päällikkö peljästyi saatuaan
tietää, että Paavali oli Rooman kansalainen, kun oli sidottanut hänet. Mutta
seuraavana päivänä, koska hän tahtoi saada varman tiedon, mistä juutalaiset
häntä syyttivät, päästi hän hänet siteistä ja käski ylipappien ja koko
neuvoston kokoontua, vei Paavalin alas ja asetti hänet heidän eteensä.
Paavali siis
jatkaa todistustaan ja hän kertoo Jumalan puhuneen hänelle, kuinka
Jerusalemissa ei oteta hänen todistustaan vastaan. Olihan siihen painavat syyt,
koska Paavali oli vainonnut julmasti Herran seurakuntaa. Paavali kertoi myös
Stefanuksesta, jonka surmaamisessa hän oli läsnä - hyväksyen tämän teon.
Paavali siis kertoo uskoon tulostaan ja miten Jumala kutsui hänet palvelukseensa.
Hänelle Jumala oli puhunut, kuinka hänestä tehtäisiin pakanain apostoli. Tätä
kertoessaan, Jerusalemin juutalaiset joutuivat hillittömän raivon valtaan. He
huusivat, "Pois maan päältä tuommoinen! Sillä ei hän saa elää."
Raivon yltyessä
päällikkö käski viedä Paavalin kasarmiin määräten Paavalin ruoskittavaksi - saadakseen
tietää, mistä häntä syytettiin. Paavali, joka oli hyvin koulutettu juutalainen,
tiesi hyvin, mitä laissa sanotaan ja hän keskeyttikin toimenpiteen ovelasti
vedoten omaan kansalaisoikeuteensa. Hän kysyi, kun häntä asetettiin
ruoskittavaksi: "Onko teidän lupa
ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä ilman tuomiota?" – Niin hänen
asiansa ilmoitettiin sadanpäämiehelle ja hän säästyi silloin ruoskinnalta.
Päällikön
puhuttaessa Paavalia, voimme nähdä jopa pientä irvailunpoikasta heidän keskustelussaan, sillä päällikkö tivasi
Paavalin kansalaisuutta rehennellen, kuinka hän itse suurella rahalla oli
ostanut Rooman kansalaisuuden. Paavali tyytyi toteamaan, että hänellä se on ollut syntymästään saakka!
– Tämän kuultuaan, hänen ruoskijansa lähtivät pois.
"Ja myös päällikkö peljästyi
saatuaan tietää, että Paavali oli Rooman kansalainen, kun oli sidottanut hänet.
Mutta seuraavana päivänä, koska hän tahtoi saada varman tiedon, mistä
juutalaiset häntä syyttivät, päästi hän hänet siteistä ja käski ylipappien ja
koko neuvoston kokoontua, vei Paavalin alas ja asetti hänet heidän
eteensä."
Paavalin
vaiheikasta elämää seuratessa, ei voi todeta muuta kuin, ettei siitä jännitystä
puuttunut. Jos oli suuri ja ihmeellinen Jumalan Voiman läsnäolo hänen
elämässään, niin oli pahan voimien koettelemuksetkin. Ikävintä ja surullisinta
näissä on aina se, että "omat koirat
purevat." Vastustajat nousivat juutalaisista hurskastelevista
uskonnollisista ihmisistä, kuten Jeesuksenkin kohdalla. Samoin me itsekin
saatamme joutua kokemaan, ettei meitä jumalattomat syö ja vainoa, vaan omat
veljemme, läheisemme, ehkä seurakunnan jäsen, tai kenties joku, johon luotat
työtoverina. Ulkopuolisen lyönti ei koskaan haavoita niin kuin sen, joka on
luotettu läheinen ihminen.
Mikä tekee Jumalaan
uskovasta ihmisestä näin julman
sadistisen ja ilkeän? Se johtuu inhimillisestä omahyväisyydestä.
Kadottaessamme jumalisen päämäärän, näyn ja sanansa todellisen merkityksen,
alamme käyttäytyä vanhan turmeltuneen luontomme mukaan. Tunnistan tämän
itsestänikin, sillä ellen valvo joka päivä nöyrästi Jumalani edessä tilaani,
hyvin pian lankean inhimillisiin tekoihin. Ensin vähässä ja vähitellen liukuen
aina vain syvemmälle pahuuteen.
Meidän on
muistettava, ettei Jumala ole inhimillinen. Me inhimilliset ihmiset voimme
oppia jumaluudesta ja tiedän, että se juuri jalostaa inhimillisyyttä mitä
parhaimmalla tavalla. Oma inhimillisyys on niin turmeltunutta omahyväisyyden ja
ylpeyden suossa, ettei se voi pidemmän päälle tuottaa itsessään mitään hyvää.
Raamattu toteaakin, "ettei lihassa
asu mitään hyvää" (Room.7:18) - ja siksi sen mukaan elämisestä saa
myös sen palkan. Ilman Luojamme kontrollia, läpivalaisua, puhdistusta ja hyvää
vaikutusta eksymme mielemme turmeltuneisuuteen. Ainut, mikä siis ohjaa elämääni
oikeaan suuntaan ja myös pitää siinä, on siis yhteys Jumalaan ja Hänen
sanaansa. Näitä jumalisia päämääriä meidän jokaisen tulisi vaalia, ”ettei meitä ehkä havaittaisi sotiviksi itseään
Jumalaa vastaan.” (Apt.5:39)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti