Tämän luku alkaa ajatuksella, jossa Paavali
tilittää tuntojaan ja suhdettaan juutalaisiin. Hän tunsi veljiään kohtaan
suurta rakkautta - jopa niin, että hän
soisi itse olevan kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat hänen
sukulaisiaan lihan puolesta. (Room.9:3) - Jeesuksen läsnäolo ja Pyhän
Hengen täyteys kasvattaa juuri tällaista ihmeellistä rakkautta. Tiedämme, että
Jeesus oli täytetty tällaisella jumalisella rakkaudella meitä kohtaan Hänen
alentuessaan puolestamme alas - aina ristinkuolemaan saakka. Hän oli viaton,
täydellinen ja puhdas, eikä siksi Hänen olisi tarvinnut astua kärsimyksiin
puolestamme. Mutta Hän teki sen, että me saisimme ikuisen elämän. (Joh.3:16)
Paavalilla oli siis Kristuksen mieli, ja
hän oli oppinut, millaista on aito jumalinen rakkaus. Kyllä hän sen ymmärsi,
ettei hän voinut uhrautua veljiensä hyväksi, koska Jeesus täytti jo kaiken
ristillä, mutta sama mieli hänellä oli. Voisimmeko mekin oppia tästä nöyrästä
ja syvästä jumalisesta luonteesta omiin suhteisiimme lähimmäisiämme kohtaan?
Katsopa, miten Paavali piti arvokkaana jopa
uskosta osattomia veljiään. Hän näki, miten suuria asioita heillä oli - aivan
kuin he ansaitsisivat pelastuksen ennemmin kuin hän itse. Hän luetteli: "heidän on
lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja
lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on
yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen"! (Room.9:4-5)
- Katsellessani omaa tämän hetken tilannettani helluntaiseurakuntaan kuuluvana
Jeesukseen uskovana, näen, kuinka luterilainen kansamme kirkko on kääntänyt,
painanut ja toimittanut kansallemme Raamatun – tämän niin ihmeellisen Jumalan
sanan! Ilman heidän työtään saattaisin olla täysin pimeydessä elävä pakana.
Vaikka he eivät mielestäni ole käsittäneet kaikkia Jumalan Sanan syvyyksiä ja
totuuksia, ovat he kuitenkin tehneet
evankeliumille sen palveluksen, että jokainen suomalainen voi löytää pelastuksen
sielullensa - ei kuulumalla kirkkoon tai sakramenttiensa kautta, vaan
yksinkertaisesti sanan kautta syntyvän uskon kautta! – Voisinko siis ajatella
heistä, kuten Paavali veljistään? Tiedän, että juuri niin minun täytyy
asennoitua heihin, sillä se on Kristuksen syvä tahto. Rakkaus on Jumalasta ja
se muovaa käsitystäni ja asenteitani ympäröivää maailmaa kohtaan. Soisin heidän
oppinsa lapsikasteista pelastavan ihmisen jo sen hartaan ja kauniin olemuksensa
tähden - mutta tiedämme, ettei meille annettu muuta tietä kuin Jeesus Kristus ja henkilökohtainen uskomme
Häneen. Soisin heidän olevan pelastettuja, mutta ilman Jeesusta ja Hänen armoaan
ja anteeksiantoaan he ovat kadotettuja. Niin olen minäkin - mutta kiitos olkoon
Herran, että Hän kykenee pelastamaan sen, joka Häntä avukseen huutaa!
Sitten Paavali opettaa lupauksen lapsista.
Hän kertoo, ettei ne ole "lapsia" jotka luonnostaa kuuluvat siihen -
kuten tänäänkin ne, jotka syntymästään asti kuuluvat kirkon helmoihin.
Pelkästään kuuluminen johonkin porukkaan tai sukuun ei siis tuo lapseuden
asemaa ihmiselle Jumalan edessä, vaan on
kohdattava lupaus. Sen kautta uskossa ihminen syntyy Jumalan lapseuteen.
"Se on: eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole
Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset,
ne luetaan siemeneksi. Sillä lupauksen sana oli tämä: 'Minä palaan tulevana
vuonna tähän aikaan, ja silloin Saaralla on oleva poika'." Room.9:8-9
Seuraavaksi Paavali ottaa esille hyvin
merkittävän ulottuvuuden, nimittäin kutsun
merkityksen. Lupauksen mukaan Jumala
kutsuu ihmistä luokseen "kahdesti,
jopa kolmesti hänen elämänsä aikana." Kysymys on niin sanotusta
etsikkoajasta, jonka ihminen tuntee voimakkaana haluna tulla Jumalan yhteyteen
ja Jeesukseen uskovaksi. Jeesus itse sanoi, ettei
kukaan voi tulla Hänen tykönsä, ellei Isä vedä. (Joh.6:44)
”Ja
ennen kuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennen kuin olivat tehneet mitään,
hyvää tai pahaa, niin - että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei
tekojen tähden, vaan kutsujan tähden” (Room.9:11) - Eli jälleen
kerran tärkeäksi tulee kutsuja, eikä
kutsuttu. Aivan samoin, kuin hengellisen työn kylvö, että toinen kylvää ja
toinen kastelee, mutta Jumala antaa kasvun! Näin kylväjä ja kastelija eivät
siis ole mitään, vaan Jumala, joka antaa kasvun. (1.Kor.3:7) - Tullaan siis
Kaikkivaltiaan Jumalan valinnan ja kutsun eteen, ja Hänellähän on oikeus
kutsua, kenet tahtoo ja armahtaa kenet tahtoo. (Room.9:14-5)
"Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen,
joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen." Room.9:16
Ja Paavali osoittaa, ettei ihmisellä ole
oikeutta riidellä tekijäänsä vastaan, vaan meidän on tyytyminen siihen osaan,
mihinkä meidät on luotu. Ainut lohtumme on vedota Hänen omaan Sanaansa -
lupauksiin siitä, että joka nöyrästi huutaa Häntä avukseen, Hän on luvannut
pelastaa ja armahtaa. Onkin todettu, että sellainen ihminen, joka kaipaa
pelastusta ja uskoa, hän on kutsun sisäpuolella - ja taasen kutsun ulkopuolella
olevaa ei voisi vähempää kiinnostaa pelastus Jeesuksen Veren kautta saatuna.
Paavali jatkaa, kuinka Jumala, on tehnyt tiettäväksi suurella pitkämielisyydellä kirkkautensa runsauden
laupeuden astioissa, jotka hän on edeltä valmistanut kirkkauteen. – Ja
sellaisiksi hän myös on kutsunut meidät, ei ainoastaan juutalaisista, vaan myös
pakanoista. (Room.9:22-24) - Meilläkin on siis suuri uskallus Jumalaan,
joka kuitenkin on rakastava Isä. Hän tietää, millaista tekoa olemme ja Hän
kyllä kykenee pelastamaan sen, joka Hänen tykönsä tulee.
Lopuksi Paavali muistuttaa tekojemme
suhteesta armoon - viitaten Israelin yrityksestä lakia noudattamalla saavuttaa vanhurskautettua asemaa.
Mitä me siis sanomme? Että pakanat,
jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saavuttaneet vanhurskauden,
mutta sen vanhurskauden, joka tulee uskosta; mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole
sitä lakia saavuttanut. Minkä tähden? Sen tähden, ettei se tapahtunut uskosta,
vaan ikään kuin teoista; sillä he loukkautuivat loukkauskiveen, niin kuin
kirjoitettu on: "Katso, minä panen Siioniin loukkauskiven ja kompastuksen
kallion, ja joka Häneen uskoo, se ei häpeään joudu". Room.9:30-33
Raamatun ja jumalisuuden yksi tärkeimmistä
peruspilareista onkin usko. – ilman sitä on mahdotonta olla otollinen
Jumalalle. (Hepr.11:6) Uskosta sanotaan,
että se on kuin silta ihmisen ja Jumalan välillä.
Tämän oivaltaminen sanasta olisi ensisijaisen tärkeää, koska pelastumisemme perustuu juuri uskon kautta
lupauksiin tarttumiseen. ”Joka ei
usko, on jo tuomittu, koska hän ei ole
uskonut Jumalan ainoan Pojan nimeen.” (Joh.3:18)
Myöhemmin palaamme armokäsitteeseen, kuinka
uskossa saamme omistaa vanhurskauttavan armon ilman tekoja. Juuri tämä antaa
jokaiselle ihmiselle yhtäläiset mahdollisuudet tulla pelastetuksi ja Jumalalle
kuuluviksi. Vaikka meillä ei ole lupa tehdä syntiä ja me vastustamme kaikkea
pahaa, armon osallisuus antaa jatkuvan
oikeuden nousta heikkoudesta ja lankeemuksista - yrittääksemme ja
ponnistellaksemme parempaa vaellusta kohti. Koko ajan olemme pelastettuja armon tähden, mutta uskoa, armoa, rakkautta,
sovitusta, lunastusta ja kaikkea
jumalista hyvää saamme elää todeksi Häneltä saadun uskon ja armon varassa.
Kukaan ei siis joudu kadotukseen heikkoutensa tähden, vaan siksi, ettei ole
uskonut Herraan Jeesukseen Kristukseen.
"Mitään kadotustuomiota ei siis ole niille, jotka ovat
Kristuksessa Jeesuksessa." (Room. 8:1)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti